Kun lapsen flunssa, noro, murtuma ja lohjennut hammas saavat sinut tuntemaan olosi vain kiitolliseksi

Suomen UNICEFin tiedottaja Eija Wallenius vieraili Sierra Leonessa Pate Banan kylän hautuumaalla. Ebola-epidemia jätti kylään lähes 300 orpoa vuosina 2014-2015. © UNICEF/Sierra Leone 2020/Sundman

Kahdelta yöllä neljävuotiaalla lapsellani nousi kuume, joka hipoi 40 astetta. Ei hätää. Isä jäi kotiin hoitamaan häntä. Minä lähdin työmatkalle Sierra Leoneen. Pus, hali, tsemppiä!

Parin päivän päästä myös seitsemänvuotias sisko oli kuumeessa.

Mieheni vei lapset lääkäriin. Tsekattiin varuiksi, josko heillä olisi liikkeellä olevaa influenssaa (korona ei tässä vaiheessa ollut vielä levinnyt Suomeen). Lääkäriin pääsi moottoritietä pitkin heti, ja vakuutus maksoi lystin.

Diagnoosi: perusflunssa. Ystävällinen lastenlääkäri määräsi särkylääkettä ja antoi valita tarrat.

Jes, tyttömme riemastui, sillä hän sai valita viimeisintä huutoa olevia, hyvänmakuisia pureskeltavia lääkkeitä. Kotona saisi katsoa TV:tä ja lepäillä. Kaikessa rauhassa.

Sierra Leonen pääkaupungissa sijaitseva Ola Duringin lastensairaala pyörii UNICEFin tuella. © UNICEF/UNI227487/Tremeau

Samaan aikaan
toisaalla

Pesen käsiäni Sierra Leonen pääkaupungin Freetownin lastensairaalassa. Lohkeileville betoniseinille on maalattu värikkäitä ilmapalloja ja iloisia lapsia. Yhden huoneen oven ylle on kirjoitettu paksulla siveltimellä teksti: “syntymät ja kuolemat”.

On reippaasti yli 30 astetta lämmin, mutta ilmastointia sairaalassa ei ole.

Huomaan, että käsienpesupisteitä on joka paikassa. Lentokentälläkin mitattiin kuume ennen passintarkastusta. Korona-virusta pelätään syystäkin tosissaan.Taustalla kummittelee muisto maassa vuosina 2014-15 riehuneesta ebola-epidemiasta.

Koronaa ei ole vielä tavattu ja ebola on nujerrettu, mutta sairaala on tupaten täynnä ilmankin. Huolestuneet vanhemmat ja sukulaiset istuvat käytävillä, pihamaalla ja jokaisessa pienessä nurkassa.

Kukin odottaa hyviä uutisia, pelkää pahinta.

Vastasyntyneiden tehohoitoyksikössä onnistutaan pelastamaan 80 prosenttia pienistä potilaista.

Tautien aiheuttama tuho on maassa aivan toinen kuin Suomessa. Joka ikinen päivä yli 70 alle viisivuotiasta lasta kuolee helposti ehkäistäviin tauteihin, kuten ripuliin ja keuhkokuumeeseen. Joka päivä.

Moni ei tiedä, miten hoitaa tavallisia tauteja, eikä lääkäriin mennä tuosta noin vaan. Terveyskeskuksia on liian vähän ja köyhälle perheelle matkat ovat kalliita.

Lapset eivät pääse valitsemaan pureskeltavia, karkinmakuisia lääkkeitä, vaan peruslääkkeistäkin on pulaa.

UNICEFin terveystyöntekijä Amie Lompri pitää sylissään seitsemän kuukauden ikäistä Alfredia, joka oli sairaalassa ripulin aiheuttaman aliravitsemuksen vuoksi.

Terveydenhuoltoa
UNICEFin tuella

Jokainen lastensairaalaan tuleva on onnekas. He saavat hyvää hoitoa. 

Tapaamme sairaalan apulaisjohtajan Nellie Bellin. Hän puhuu nopeasti ja varmalla äänellä. Käy selväksi, että hän on omistautunut työlleen.

– Vaikka kaikki sairaalan 190 sänkypaikkaa olisi varattu, ketään ei käännytetä, hän vastaa, kun tiedustelemme, paljonko sairaalaan mahtuu potilaita.

Bellillä on kunnianhimoinen suunnitelma kouluttaa sairaalassa liuta uusia lastenlääkäreitä.

UNICEF tukee tätäkin ohjelmaa, jonka tavoitteena on vahvistaa maan omaa osaamista.

– Emme tiedä, missä olisimme ilman UNICEFia, Bell naurahtaa.

Käytännössä UNICEF on rakentanut maan terveydenhuoltojärjestelmän yhdessä valtion viranomaisten kanssa. Vuonna 2010 UNICEFin tuella terveydenhuollosta tehtiin ilmainen kaikille alle viisivuotiaille lapsille ja heidän äideilleen. 

Kadiahe ei hengittänyt kunnolla syntyessään, mutta hän saa hyvää hoitoa vastasyntyneiden tehohoitoyksikössä.

Pitkälti ilmaisen terveydenhuollon ansiosta lapsikuolleisuus on puolittunut 10 vuodessa. Enää esimerkiksi 100 dollaria maksanut hätäkeisarinleikkaus ei ole vain vauraille tarjottava palvelu.

Sierra Leone on yksi maailman köyhimmistä maista. Syitä on monia:

• Suurin osa väestöstä saa toimeentulonsa maataloudesta.
• Valtaosa yritystoiminnasta on ulkomaalaisten omistuksessa.
• Raha ja koulutettu väestö pakenevat maasta.
• Raaka ja pitkä sisällissota päättyi vasta vuonna 2002.
• Lisäksi taakkana on kolonialismin ja orjakaupan jättämä kulttuuriperintö.

Valtion kassa ei yksinkertaisesti riitä huolehtimaan seitsenmiljoonaisesta väestöstä. Rakenteiden vahvistamiseen tarvitaan apua.

Kiitollisuus
hengissä selviytymisestä

Kun palasin viikon jälkeen Sierra Leonesta kotiin, lapseni olivat jo terveitä. Ei kuitenkaan mennyt montaa päivää, kun seitsemänvuotiaalla alkoi vatsatauti.

Tiedätte ehkä noroon liittyvän rumban.

Mutta eipä hätää. Hetkessä juotin lapselleni mansikanmakuista suola-sokeriliuosta. Kun se ei enää maistunut, vaihdoin banaaninmakuiseen. 

Palasin ajatuksissani Sierra Leonen lastensairaalan ravitsemusosastolle. 

Suuri osa tapaamistamme lapsista oli kärsinyt ripulista ja oksentelusta. Ihmekös tuo, kun vain kolmanneksella sierraleonelaisista on käytössään puhdas juomavesi ja vessa on harvinaista luksusta. Pöpöt leviävät. 

Ripuli on lapsille tappava, sillä se kuihduttaa pienen ruumiin nopeasti.

Panin merkille, että osaston pienten vauvojen vaipat olivat kaikilla kuivat, kuin juuri pakkauksesta otetut. Aliravituista lapsista ei tihku vaippaan mitään. 

Elimistön nesteytykseen tarvittava suolasokeriseos maksaa 7 senttiä pussi. Mutta jo se on monelle sierraleonelaiselle paljon. Ja entä jos ei ole puhdasta vettä, mihin sen edes sekoittaa? 

Salamatulta mitattiin käsivarrenympärys, joka kertoi nopeasti, että hän oli vakavasti aliravittu.

Sierra Leonessa minut täytti valtava kiitollisuus jokaisesta UNICEFin lahjoittajasta. Sairaalan aliravituille lapsille syötettiin lahjoittajien tuella ostettua ravitsevaa maitoa ja maapähkinätahnaa. Heidät testattiin hivin varalta, ja he saivat tarvitsemansa lääkkeet.

Näin avun ketju toimii. Yksittäisinä asioina teot tuntuvat pieniltä. Mutta juuri niillä pelastetaan lasten henkiä.

Eikä tässä
vielä kaikki

Meillä kotona haisi mäntysuovalle ja kloorille tunti ensimmäisen oksennuksen jälkeen ja viikko siitä eteenpäin.

Kaupasta kiikutimme voisarvia, jotka maistuivat potilaalle. Puhdasta vettä sai hanasta niin paljon kuin tarvitsi. Helppoa. 

Viisi päivää myöhemmin lapsi oli kunnossa, eikä tauti ihme kyllä tarttunut muuhun perheeseen. 

Lasten kanssa kuitenkin sattuu ja tapahtuu. Seuraavalla viikolla samainen seitsemänvuotias kaatui fillarilla. Etuhammas lohkesi ja peukalo murtui.

Eikun autoon, motarille ja lääkäriin. Alle tunti kaatumisen jälkeen lapseni peukalosta oli otettu röntgenkuvat ja sormi oli paketissa. Seuraavana aamuna myös lohjennut hammas oli paikattu. 

Ainoa, joka ei ole toipunut, on kulttuurishokissa painiva äiti. 

Kadiatun, 9, kummatkin vanhemmat kuolivat ebolaan, kun hän oli neljävuotias.

Tapasin Sierra Leonessa lapsia, joiden hartain haave oli ylipäätään omistaa pyörä. Tapasin äitejä, joiden unelma oli, että lapsi kävisi hyvää koulua.

Tapasin lääkärin, joka toivoi, että kaikki neljä keskoskaappia toimisivat. 

Tapasin 12-vuotiaan pojan, joka pystyi koulussa ostamaan lounaan vain, jos oli edellisenä päivänä ansainnut töissä rahat. Kokonaiset 10 senttiä. 

Paikallisen UNICEF-kollegani toive oli, että he voisivat tehdä enemmän. Että lääkkeet riittäisivät, koululuokkia olisi enemmän ja yksikään lapsi ei kuolisi hoidon puutteen vuoksi.

• Liity kuukausilahjoittajaksi

***