”Ei enää se sama arki” - koululaisen vuosi Nepalisssa maanjäristyksen jälkeen

Maanjäristyksen jälkeisenä päivänä heräsin unenpöpperössä. Näin isän, Kian ja äidin puhumassa isän puhelimeen, se tuntui vähän oudolta, koska he olivat niin vakavia ja tärkeitä.

Menin katsomaan mitä on tekeillä. He kuvasivat videota siitä, miltä meistä tuntui ja myös minä tein sitten oman videoni. Vähän ajan päästä isä oli jo kadonnut töihin. Teimme aamupalaksi pussipuuroa ja yritimme keksiä mitä tehdä.

Ensiksi minulle tuli mieleen, että me voisimme mennä kotiin hakemaan tavaroita, mutta äiti ja isä olivat sanoneet, että se olisi liian vaarallista. Niinpä päädyimme sitten siihen, että äiti hakee sisältä pari asiaa. Minä halusin Nasun, Kia halusi Nalle Puhin ja Tim halusi Tiikerin. Äiti oli juuri menossa hakemaan niitä, mutta silloin isä tuli takaisin ja äiti päätyi hakemaan ruokaa, isä toi pehmolelut ja tyynyjä.

Sitten isän piti taas jo mennä. Jäimme leikkimään Nasulla, Nalle Puhilla ja Tiikerillä.

Illalla puutarhurimme Bhim teki nepalilaista currya joka oli hyvää. Kun yö saapui, saapui isäkin. Menimme makuupusseihimme ja yritimme nukkua teltoissa kunnes taas uusi jälkijäristys iskisi.

Seuraavana päivänä isä sanoi, että meidän pitäisi mennä jonnekin outoon telttapaikkaan, UNICEFin leiriin. Siellä näin monta ihmistä ja he kaikki näyttivät siltä, etteivät jaksaisi mennä minnekään muulle kuin jonnekin hiljaiseen ja rauhalliseen paikkaan, jonnekin, missä kukaan ei tee mitään pahaa, jonnekin missä olisi rauhallista.

Näin että monet eivät olleet Nepalista vaan muista maista. Huomasin myös, että moni ihminen oli jopa nukkunut siellä. Minusta tuntui pahalta, koska epäilin että se johtui siitä, että he eivät olleet varuillaan, että maanjäristys voisi tapahtua uudelleen.

Menimme istumaan kukkien viereen ja näimme isän työkaverin, hän oli ollut talon sisällä maanjäristyksen aikana. Hän oli huomannut maanjäristyksen, kun hänen lapsensa oli sanonut ”äiti lopeta keinuttaminen, äiti lopeta”.

Elokuu: Bhabindra Thami lukee kirjaa väliaikaisessa telttamajoituksessa Chuchhepatin leirissä Kathmandussa. © UNICEF/UNI198942/Panday

Pari viikkoa maanjäristyksen jälkeen menin ensimmäistä kertaa kouluun. Olin peloissani ja tuntui kauhealta edes astua sinne. Kun astuin luokkaani, näin, että hyllyissä saattoi olla kolhuja. Kaikki olivat sellaisella tuulella, että he eivät haluaisi olla siellä, mutta samaan aikaan eivät jaksaisi olla kotonakaan. Näin myös, että kaikki eivät olleet siellä.

Aloitimme päivämme kertomalla toisillemme mitä tapahtui, missä olimme ja niin edelleen. Sen jälkeen minusta tuntui siltä, että arki olisi taas alkanut. Ei, ei se sama arki jolla aloitin Nepalissa, vaan uudenlainen arki. Se arki ei olisi helpompi, mutta ei niin paljon vaikeampi.

Kesäkuu: Terveydenhoitaja kuuntelee Ram Mayan vauvan sydämenlyöntejä UNICEFin tiloissa Dhadingissa. © UNICEF/UNI199200/Shrestha

Kesälomalla menimme aluksi Suomeen ilman isää. Kun sitten isä tuli kolmen viikon päästä myös Suomeen, olimme kauhean iloisia, mutta aluksi isällä oli aika paljon stressiä ja se oli aika tylsä juttu, mutta silti parempi kuin ei mitään.

Puolivälissä kesälomaa menimme mökille, se oli ihan kauhean kivaa. Menimme mansikkapellolle, Särkänniemeen, järveen, saunaan, puistoihin ja kaupungille. Palasimme taas Haagaan ja leikin kavereiden kanssa, menin puistoihin, koulun taakse, mummille ja vaarille, famulle, kävin kirjastossa tätini kanssa ja löysin tosi kivoja kirjoja. Mutta kaiken kivan pitää joskus loppua. Palasimme kotiin Nepaliin.

Seuraavat päivät, viikot, kuukaudet menivät ihan normaalisti, kunnes eri puolueet Nepalissa sanoivat, että alue Intian ja Nepalin raja-alueella ei saa perustuslaissa  omaa osavaltiotansa. Siitä alkoi yleislakko. Intialaiset sillä suunnalla tunsivat ne nepalilaiset niin hyvin, että he liittyivät mukaan ja vähän ajan päästä raja sulkeutui täydellisesti, ja kukaan eikä mikään päässyt sisään Nepaliin.

Syyskuu: Srijana B.K., 23, kantaa 3 kuukauden ikäistä tyttövauvaansa kotitekoisessa bambukorissa Dhunchessa. Srijana menetti omaisuutensa, kun hänen kotinsa romahti maanjäristyksessä. UNICEFin tuella hän sai hankittua lämpimiä vaatteita lapsilleen. © UNICEF/UNI199123/Shrestha

Se tuntui ärsyttävältä, koska kun mikään ei pääsyt sisään, niin ei tullut bensaa, ei keittokaasua, ei sähköä, ei lääkkeitä, ei mitään! Aloimme jo pelätä, ettei se loppuisi ikinä, se ei ainakaan kuulostanut hyvältä, vaan jopa pelottavalta. Se ehkä tarkoittaisi, ettemme edes voisi syödä, koska kaasua ei riittäisi ja energiaa tarvittiin koko ajan, mutta me emme voineet edes pitää kotiamme lämpimänä.

Usein ei ollut edes valoja ja sisällä oli tosi kylmää, vain viisi astetta. Mutta me pärjäsimme. Nepalilaiset sen sijaan kärsivät kylmästä teltoissa, kun kotien, koulujen ja terveyskeskusten jälleenrakennus ei päässyt alkamaan ajallaan.

Marraskuu: Koulubussit jonottavat polttoainetta Kathamandun kehätiellä. © UNICEF/UNI200486/Panday2015

Nyt raja on taas auki. Se tuntui ihanalta, me voisimme mennä kouluun autolla eikä bussilla. Voisimme mennä minne haluaisimme viikonloppuisin, pystyimme käyttämään keittokaasua, kaikki oli taas hyvin.

Oli kiva palata Nepalin arkeen, mutta silti olemme päättäneet lähteä kotiin Suomeen. Minusta tuntuu että olisi jo aika lähteä. On kiva mennä sinne, missä kaikki alkoi, koska olemme olleet täällä jo aika pitkään. Ja sukulaiset ovat siellä, jouluna on lunta ja on kiva tavata ja olla kavereitten kanssa. Minusta silti tuntuu että kaikki olisi todella erilaista. Uusi elämä, täältä minä tulen.

***

Ani Rautavaara kirjoitti UNICEFin blogiin heti Nepalin maanjäristyksen jälkeen: "Ja sitten maa rupesi tärisemään"

***

Aloituskuva: naiset ja lapset lepäävät avoimella alueella Chauratassa. He ovat hakeneet tarvikkeita kodeista, joissa ei voi yöpyä jälkijäristysten vuoksi. © UNICEF/UNI184612/Karki

***

Anin isän Antti Rautavaaran kiitosvideo suomalaisille Nepalia avustaneille: https://www.facebook.com/UNICEFFinland/videos/10153346812784127/