”Se on vaan ihan erilaista, kun porukka hyväksyy asian eikä pidä sitä mitenkään semmosena, että  se rajoittaa jollain tavalla”

 

Millaisia kokemuksia teillä on tästä ilmapiirijutusta – onko toiminta yleensä järjestetty niin, että teillä on tervetullut olo?

Lassi: Musta tuntuu, että joillain on semmonen asenne, että miten me pystytään tekemään kaikki se mitä pystytään. Jotkut ajattelee, että ei noi pysty tekemään mitään, kun ne on sokeita. Joskus ala-asteella multa kysyttiin: ”Miten sä voit laulaa ja kävellä kun sä oot sokee”? Siitä tulee semmonen olo, että oonko mä nyt tervetullut tänne, kun ne noin ajattelee.
 
Koulussa, varsinkin yläasteella, oli usein niin ettei annettu edes yrittää. Niin kävi harvinaisen usein, vaikka siitä puhuttiinkin.  Saattoi käydä vaikka silleen, että kun muut teki jotain, mulle sanottiin että mee nyt vaikka tonne penkille ottamaan vähän aurinkoa.
 
Toisaalta ne toiminnat kyllä olikin semmosia ettei niihin ehkä olis pystynyt. Mutta mun mielestä olis kuitenkin voitu antaa se mahdollisuus.
 
Ja olishan niitä voinut suunnitella niin, jos olis halunnut, että niihin voi osallistua. Emmä usko hetkeäkään, että sitä ei olis pystynyt niin toteuttamaan.
 
Leevi: Meillä kävi lukiossa esimerkiksi niin, että oli  junioreiden teemapäivä ja siellä yks piste, missä oli joku ihme juttu, että piti pyöriä jonkun kepin kanssa. Tai en mä osaa selittää mitä siinä oli, mutta se tyyppi joka veti sitä sanoi avustajalle, että ”hän ei pysty osallistumaan tähän”.
 
Siitä tuli sellanen tunne, että no mikä mä oon, kun ei voida edes nimeltä sanoo ja avustajalle pitää puhua eikä mulle. Olis voinut vaikka sanoo: ”Leevi, tää on semmonen piste, mihin mun mielestä sä et pysty tulemaan. Me voidaan tietty kattoo, pystyiskö tähän tulemaan, mutta mä uskon että tähän ei pysty.”
 

Entäs hyviä kokemuksia samasta asiasta?

Lassi: Mun mielestä monet kyllä ymmärtääkin. Esimerkiksi meidän kirkon [Myöhempien aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko eli mormonikirkko] nuorten tapahtumissa ja toiminnoissa ei koskaan sanota, että et pysty tähän osallistumaan, vaan aina koitetaan pystyykö osallistumaan. Useimmiten, kumma kyllä, niihin on aika moneenkin juttuun pystynytkin osallistumaan, kun on vaan vähän sovellettu sitä.
 
Se on vaan ihan erilaista, kun porukka hyväksyy asian eikä pidä sitä mitenkään semmosena, että se rajoittaa jollain tavalla, että sitten toimitaan vaan sen mukaan. Siitä asenteesta mä tykkään, ettei ruveta voivottelemaan sitä, että ei toi voi osallistua.
 
Leevi: Joo, musta tuntuu, että esimerkiks kirkossa kaikki nuoret ymmärtää kyllä. Mulla on siellä tosi paljon kavereita ja tuntuu, että ihmiset oikeesti tykkää olla mun kanssa siellä.
 
Lassi: Ja sitten on tietty näkövammaisten tapahtumat. Ne on silleen kivoja, ettei niissä tarvii ikinä miettiä esimerkiks sitä, että onko joku nyt avustamassa mua täällä. Siellä kun on kaikilla sama tilanne, on selvä juttu, että tämmöset asiat otetaan aina huomioon. 
 

Te harrastatte musiikkia, millaisia esteettömyysasioita siinä on tullut eteen?

Lassi: Musiikkiopistossa olis puhallinorkesteri, mutta ne oli sanoneet siellä, että sinne ei oikein kannata mennä, kun ei pysty olemaan mukana, kun ei näe mitä ne soittaa. Mun mielestä aika huono perustelu, mutta en mä valita. Mähän pääsen vaan helpommalla, kun ei tuu niin paljon harjottelemista. Ja jos ne on kattonut että mä en voi sinne mennä, niin mä annan asian vaan olla.
 
Toisaalta meidän opettajat musiikkiopistossa on kyllä soveltaneet opetusta meitä varten.  Mun trumpettiopettajalla on sellanen tapa, että kun mä en pysty nuotteja lukemaan, niin se äänittää kaikki kappaleet. Ensin se soittaa kappaleen trumpetilla ja ikään kuin laulaa sen, sillä tavalla että laulaa nuottien äänet kappaleeseen. 
 
Leevi: Joo ja mun pianonsoiton opettaja meni pistenuottikurssille. Se tilasikin niitä pistenuotteja, mutta ei siitä oikein tullut mitään, kun mä en jaksanut niitä harjoitella. Niitä oli vaikee oppia ja ne tuntui niin epäloogisilta ja ärsyttäviltä vaan ja hidastavilta ja ei ollu hirveesti motivaatiota harjotella niitä. Kyllähän se nuottien osaaminen helpottais huomattavasti, mutta niitä ei nyt osaa, eikä niitä niin hyvin saa luettua. Korvakuulolta ja sitten ne tulee vaan jotenkin mieleen.
 

Entä miten muut oppilaat koulussa ottaa huomioon teitä?

Lassi: Varsinkin yläasteella oli ihmisiä, jotka vaan istu käytävillä, eikä oikeen väistänyt. Mä oon yleensä ajatellut, että no se on nyt niitten joku homma, ei ne vaan tajua, ei ne välttämättä sitä tahallaan tee.
 
Mutta esimerkiks kerran oli ollut tosi pitkä koulupäivä ja mä olin tosi väsynyt ja kävelin suoraan yhtä päin. Joku sen kavereista rupes siihen että: ”Toi käveli suoraan päälle!” Siinä kohdassa olis tehnyt mieli sanoa, että no kuule mä oon sokee, ja kun sä et nyt väistänyt, ei kannattais valittaa. Mä vähän niin kuin suutuin sille, että mitä se nyt noin sanoo.
 
Leevi: Kerran joku ihminen teki silleen, että mä olin koulussa tulossa portaita alas ja se oli siinä tiellä ja se kaatu suoraan istualleen portaalle mun kepin päälle. Ei mitään tapahtunu, mutta kyllä mä ittekin säikähdin.
 
Lassi: Esteettömyyteen liittyy myös esteetön liikkuminen. Riippuu vähän paikasta, miten se toteutuu. Vaikka koulussa on noin 800 oppilasta ja käytävät aika kapeita, niin siellä ois ilman avustajaa tosi vaikeeta liikkua. Eikä sekään auta, vaikka liikkumistaidossa niitä opeteltais, kun on ihan eri asia opetella miten siellä liikutaan sillon, kun käytävät on tyhjiä ja sillon kun ne on täynnä.
 
Lassi: Liikkumistaito on siis semmosta, että on liikkumistaidon ohjaaja, jonka kanssa voi harjotella liikkumaan periaattessa missä vaan haluaa. Aika paljon se toki on reittien opettelemista ja on siitä joskus ollu hyötyäkin.
 
Lassi: Useimmat ihmiset ymmärtää ja osaa toimia sen mukaan ja ehkä sitten auttaakin joissain semmosissa tilanteissa, missä tarvii apua. On koulussakin joitain semmosia ihmisiä. Siellä on se parityön tekeminenkin semmosta, että se ihan riippuu siitä, että mimmonen ihminen siinä on. Joittenkin kanssa on tosi kivaa tehdä ja joittenkin kanssa sitten vähän vähemmän miellyttävää.