Suomen UNICEFin lausunto
Lausuntopyyntö HELM543-60/14/600/2011


Ihmisoikeusneuvoston yleismaailmallinen määräaikaistarkastelu (UPR)

Suomen toisen kansallisen raportin laatiminen

 

Kiitos

Suomen UNICEF kiittää Ulkoasianministeriötä avoimuudesta ja kansalaisyhteiskunnan huomioimisesta UPR -prosessissa. Ulkoministeriö on ollut ministeriöiden joukossa edelläkävijä pyrkimällä aktiivisesti edistämään keskustelua kansalaisyhteiskunnan kanssa.
 

Lapsinäkökulma ja lapsen etu

Suomen UNICEF antaa lausuntonsa ja arvioi ihmisoikeuksien toteuttamisen haasteita ja rajoitteita mandaattiinsa mukaisesti lapsinäkökulmasta, mikä on rajattu näkökulma, mutta kestävän ja tulevaisuuteen katsovan ihmisoikeuspolitiikan kannalta oleellinen koko väestön kannalta.

Lapsinäkökulma tulisi sisällyttää kaikkeen päätöksentekoon. Suomi sai huomautuksen YK:n lapsen oikeuksien komitealta kesäkuussa, neljännen määräaikaisraportin tarkastelun yhteydessä, siitä, että lapsen oikeuksien sopimuksen yleisperiaatetta lapsen edusta (LOS Art. 3) ei ole riittävästi sisällytetty kansalliseen lainsäädäntöön ja että sitä ei riittävästi huomioida hallinnossa ja ohjelmissa. Suomi on saanut samasta asiasta huomautuksen jokaisen määräaikaisraportin yhteydessä. Komitea kehottikin kesäkuussa 2011 Suomea ”tehostamaan pyrkimyksiään varmistaa, että lapsen edun periaate otetaan asianmukaisesti huomioon kaikissa lainsäädäntö-, hallinto- ja oikeudenkäyntimenettelyissä sekä kaikissa lapsia koskevissa ja lapsiin vaikuttavissa toimintapolitiikoissa, ohjelmissa ja hankkeissa ja että sitä sovelletaan niissä johdonmukaisesti. Myös kaikkien tuomioistuinten ja hallintoviranomaisten tulisi perustaa tuomioidensa ja päätöstensä oikeudelliset perustelut tähän periaatteeseen.” (Suositus 27.) 
Suomen toisessa kansallisessa UPR -raportissa tuleekin kussakin eri asiakohdassa huomioida lapsinäkökulma. 

Pohjaamme lausuntomme vahvasti YK:n lapsen oikeuksien kesäkuussa 2011 Suomelle antamiin huomautuksiin ja suosituksiin ja pyrimme näin myös sitomaan eri prosessit toisiinsa.
 

Muut YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen (LOS) yleisperiaatteet

Lapsen etu –yleisperiaatteen lisäksi raportin tulisi läpileikkaavasti huomioida kaksi muuta LOS:n yleisperiaatetta, joiden puutteellisesta huomioimisesta Suomi sai myöskin moitteet lapsen oikeuksien komitealta 2011. Nämä ovat syrjinnän kielto (LOS Art.2) ja lapsen näkemysten huomioiminen (LOS Art 12). (Komitean suositukset 25 ja 28.) Vaikka Suomi on inkorporoinut YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kansalliseen lainsäädäntöön kiitettävästi, sen yleisperiaatteita ei ole riittävästi huomioitu ja viety läpi kaikkeen hallintoon ja poliittisiin ohjelmiin. Lapsen oikeuksien sopimuksen ohjaavuus ulottuu pelkkää lainsäädäntöä pidemmälle, jota ei ole Suomessa nähty, tunnustettu, eikä toteutettu. 
 

Suomen saamat päätelmät/suositukset ja Suomen antama välikausiselvitys

Yleistä
 
Suomi nostaa välikausiselvityksessä esille lainsäädäntömuutoksia, uudistamishankkeita ja eri ministeriöiden alle kuuluvia ohjelmia. Emme käy niitä tässä yksitellen läpi, mutta toteamme niistä yleisesti, että niiden keskeinen haaste on niiden jääminen ylätasolle, jalkauttaminen kuntien ja edelleen kansalaisten elämään jää tekemättä. Lainsäädännön muutos tai poliittinen ohjelma jää liian usein pelkäksi kirjaimeksi.

Toinen keskeinen haaste on, että ne harvoin sisältävät lapsinäkökulman, ja harvoin ovat lapset itse päässeet niihin vaikuttamaan.  Se että lapset eivät ole näissä osallisina vaikuttaa myös siihen, että ohjelmat jäävät kaukaisiksi lasten ja perheiden elämästä. 

Lapsen oikeuksien komitea on huolestunut myös siitä, että kansallinen ihmisoikeusmekanismi, oli se kuinka huolellisesti rakennettu, jää torsoksi, jos se ei huolehdi lasten mahdollisuuksista käyttää sitä. Komitea totesi kesäkuussa 2011 Suomelle antamissaan huomautuksissa ja suosituksissa, että ”sopimusvaltio lisää yleistä tietoisuutta ja erityisesti lasten tietoisuutta kansallisten järjestelmien mahdollistamista eri valitusmenettelyistä sekä tehostaa eduskunnan oikeusasiamiehen ja lapsiasiavaltuutetun välistä yhteistyötä. Muistuttaen yleiskommentistaan no. 2, joka koskee riippumattomien ihmisoikeusinstituutioiden tehtävää edistettäessä ja suojattaessa lapsen oikeuksia (CRC/GC/2002/2), komitea myös kehottaa sopimusvaltiota varmistamaan, että tälle kansalliselle järjestelmälle tarjotaan tarvittavat henkilöstö- ja taloudelliset sekä tekniset resurssit, joilla taataan sen riippumattomuus, tehokkuus ja saavutettavuus.” (Suositus 14.)

Ihmisoikeuskoulutus tulisikin nostaa avainasemaan kaikessa ihmisoikeuspoliittisessa työssä. Suuri edistysaskel tapahtui, kun Opetushallitus uudisti koulujen opetussuunnitelmat erityismääräyksellä elokuussa 2010. Uudistuksen myötä YK:n lapsen oikeuksien sopimus, YK:n ihmisoikeusjulistus, Euroopan ihmisoikeussopimus sekä YK:n toiminta sisällytettiin perus- ja lukio-opetuksen arvopohjaan sekä 7.-9-luokkalaisten historian opetuksen sisältöön. Lukion historian oppisisältöön lisättiin YK:n ihmisoikeusjulistus ja muut keskeiset ihmisoikeussopimukset. Kouluille on annettu aikaa vuoteen 2016 asti ottaa määräyksen mukaiset opetussuunnitelmat käyttöön. Haasteena on edelleen opettajien ja muiden lasten parissa, tai heitä varten työskentelevien ihmisoikeuskoulutus. Lapsen oikeuksien komitea suosittikin Suomelle kesäkuussa 2011, että ”sopimusvaltio tehostaa pyrkimyksiään vahvistaa yleistä tietoisuutta, myös lasten, vanhempien ja lasten parissa työskentelevien ammattihenkilöiden tietoisuutta, yleissopimuksesta sekä siihen ja muihin asiaa koskeviin kansainvälisiin asiakirjoihin perustuvasta kansallisesta lainsäädännöstä. Lisäksi komitea suosittelee, että sopimusvaltio tehostaa asianmukaista ja järjestelmällistä koulutusta, jota annetaan kaikille lasten puolesta ja lasten parissa työskenteleville ammattiryhmille, erityisesti lainvalvontaviranomaisille, opettajille, terveydenhuoltoalan ammattilaisille, sosiaalityöntekijöille ja sijaishuollon eri muotojen henkilöstölle.” (Suositus 20.)

Lapsen oikeuksien sopimus on ainoa ihmisoikeussopimus, joka sisältää tiedottamisvelvollisuuden. Opetus ja kulttuuriministeriön johdolla tehtiinkin sitä koskeva kansallinen viestintästrategia 2010 (Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2010:14). Suurena huolena on, että sekin jää pelkäksi ohjelmaksi. Sen toteuttamiseen tulisi sitoutua myös UPR –prosessissa.

 
Vähemmistöjen oikeudet, syrjintä, rasismi, muukalaisviha
 
Käsittelemme, toisin kuin Suomen antama välikausiselvitys, vähemmistöjen oikeuksia sekä syrjintää, rasismia ja muukalaisvihaa samassa kappaleessa, sillä niitä on haasteellista erottaa toisistaan. Toteuttamattomat oikeudet aiheuttavat marginalisoitumista ja lisäävät syrjintää ja rasismia. Ja päinvastoin, syrjintä ja rasismi estävät oikeuksista nauttimista.

Viittasimme lausuntomme alussa huoleen siitä, että lainsäädäntö ei jalkaudu kansalaisille ja monet sinänsä erinomaiset ohjelmat jäävät ylätasolle. Tästä on myös YK:n lapsen oikeuksien komitea huolestunut: ”Komitea panee merkille sopimusvaltion pyrkimykset uudistaa yhdenvertaisuuslakia laajentamalla sen soveltamisalaa sekä sopimusvaltion suunnitelmat perustaa yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto. Komitea on kuitenkin huolestunut siitä, että vammaisia lapsia, maahanmuuttaja- ja pakolaislapsia sekä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia lapsia, kuten romaneja, syrjitään. Komitea on huolestunut myös romaniväestön sosiaalisesta syrjäytymisestä ja rakenteellisesta syrjinnästä, joka lisää päihteiden käyttöä ja mielenterveysongelmia ja heikentää romanilasten elintasoa.” Komitea jatkaa: ”Komitea kehottaa sopimusvaltiota tehostamaan pyrkimyksiään torjua kaikkia syrjinnän muotoja, mukaan lukien vammaisiin lapsiin, maahanmuuttaja- ja pakolaislapsiin sekä etnisiin vähemmistöihin kuuluviin lapsiin kohdistuva syrjintä. Lisäksi komitea suosittelee, että sopimusvaltio asettaa julkisissa ohjelmissaan keskeiselle sijalle syrjinnän estämisen ja poistamisen muun muassa joukkoviestinten ja koulutusjärjestelmän avulla. Sopimusvaltion olisi erityisesti kansallisen romanipoliittisen ohjelman mukaisesti tehostettava toimia, joilla torjutaan romanien etnistä syrjintää ja sosiaalista syrjäytymistä.” (Suositukset 24, 25.)

Komitea antaa erityistä painoarvoa koulutusjärjestelmälle, ja oli erityisen huolestunut siitä, että Suomi, erinomaisista oppimistuloksistaan huolimatta, ei ole pystynyt takaamaan romanien tasa-arvoista koulutusta. Komitea suositteli, ”että sopimusvaltio

a) lisää opettajien tietoutta eri kulttuureista ja lasten kokemista ongelmista sekä palkkaa kouluihin nykyistä enemmän romanitaustaisia ammattilaisia muun muassa avustajiksi lapsille, joilla on erityistarpeita tukeakseen paremmin lapsia ja heidän perheitään,

b) sisällyttää vähemmistöjen oikeudet opettajien koulutukseen ja koulujen opetussuunnitelmiin.”
Nämä edellä mainitut asiat liittyvät olennaisesti puutteisiin opettajien saamassa ihmisoikeusopetuksessa.

Komitea nosti esiin vielä varhaiskasvatuksen merkityksen yhdenvertaisuuden edistäjänä:

”c) kannustaa nykyistä useampia vanhempia, joiden lapset eivät ole päivähoidossa, ilmoittamaan lapsensa varhaiskasvatusohjelmiin, jotta heidän suomen kielen taitonsa ja sosiaaliset taitonsa kehittyisivät ja heidän kouluun siirtymisensä helpottuisi ja jotta epäonnistuminen koulunkäynnissä ja koulupudokkuus estettäisiin.”

Tähän on uusi Koulutuksen kehittämissuunnitelma (KESU) 2011-2016 myös kiinnittänyt huomiota ja nostanut sen yhdeksi painopisteeksi. 

 
Lapsiin kohdistuva perheväkivalta
 
Suomen välikausiselvitys puuttuu vain naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, vaikka Suomi sai päätelmän/suosituksen myös lapsiin kohdistuvasta perheväkivallasta. Tämä Suomen hiljaisuus tässä kohdin on hämmästyttävää huomioiden, että Suomi on kuitenkin osaltaan osallistunut YK:n käynnistämän lapsiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön (UN Violence Study), sekä ollut aktiivinen Euroopan Neuvoston lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan vastaisessa kampanjoinnissa.

Maailmassa vain 31 maata on tällä hetkellä kieltänyt lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan kotona ja kouluissa. Suomi kielsi sen toisena maana Ruotsin jälkeen. Asenteissa ja kuritusväkivallan käytössä olemme kuitenkin muita Pohjoismaita jäljessä. Tämä on jälleen yksi osoitus siitä, että Suomen sinänsä edistyksellinen lainsäädäntö ja ihmisoikeuspolitiikka ei jalkaudu, vaan jää lainkirjaimeksi ylätasolle.

Sosiaali- ja terveysministeriön johdolla tehtiin Kansallinen kuritusväkivallan vähentämisen toimintaohjelma 2010, johon on koottu myös keskeinen tilasto koskien kuritusväkivallan käyttöä ja asenneilmapiiriä. Kun vertaa lasten omia asenteita, Suomen yläkouluikäisistä 31% hyväksyy kuritusväkivallan, kun se muissa Pohjoismaissa on keskimäärin n.10%. Esimerkiksi Ruotsissa on aktiivisesti kampanjoitu kuritusväkivaltaa vastaan ja myönteisen kasvatuksen puolesta. Tällainen kampanjointi Suomessa puuttuu valtiovallan taholta, järjestöt ovat sitä tehneet (mm. Lastensuojelun Keskusliitto ja Suomen UNICEF), mutta tämä tulisi olla valtion velvoite.

Tästäkin asiasta Suomi sai huomautuksen YK:n lapsen oikeuksien komitealta: ”Komitea pitää myönteisenä kansallista lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan vähentämisen toimintaohjelmaa 2010–2015. Komitea on kuitenkin huolestunut siitä, että ruumiillista kuritusta vieläkin suvaitaan ja käytetään erityisesti kodeissa.” Komitea suosittelee, ”että sopimusvaltio varmistaa ruumiillisen kurituksen kieltävän lainsäädännön täysimittaisen täytäntöönpanon kaikissa olosuhteissa, muun muassa antamalla järjestelmällisesti valistusta aikuisille ja lapsille, edistämällä asianmukaisia myönteisiä, väkivallattomia kurinpidon muotoja ja kiinnittämällä jatkuvalla seurannalla huomiota etenkin erityistä tukea tarvitseviin lasten vanhempiin sekä vanhempiin, joilla on ongelmia lastenkasvatuskäytännöissään. ” (Suositukset 34, 35.)

Lapsen oikeuksien komitea kehottaa Suomea myös tiivistämään otettaan YK:n lapsiin kohdistuvasta väkivallasta tehdyn selvityksen osalta ja toteuttamaan sen suositukset (suositus 38). Yhtenä ehdotuksena komitea esittää, että kansallista tiedon keruuta ja sen analysointia vahvistetaan. Suomelta puuttuu tämän osalta tiedon keruu järjestelmä. Tietoa niin uhritutkimuksena kuin asennetutkimuksena on tehty harvoin, ja etenkin asennetutkimuksista ovat huolehtineet järjestöt.

 
Kaikkien siirtotyöntekijöiden ja heidän perheenjäsentensä oikeuksien koskeva yleissopimus
 
Suomi perustelee välikausiselvityksessään, ettei kaikkien siirtotyöntekijöiden ja heidän perheenjäsentensä oikeuksien koskevan yleissopimuksen ratifiointi ole sikäli tarpeellista, että kansallinen lainsäädäntö ja muut kansainväliset ihmisoikeussopimukset, joissa Suomi on sopimusosapuolena, turvaavat jo siirtotyöntekijöiden ja heidän perheenjäsentensä oikeudet, ja edelleen, että kansallinen lainsäädäntö ei erottele maahanmuuttajia ja siirtotyöntekijöitä toisistaan.

Suomen maahanmuuttoa säätelevä kansallinen lainsäädäntö on kuitenkin jatkuvassa muutostilassa, ja se on hyvin altis poliittisille voimasuhteille. Tämän vuoksi on tärkeää, että kansainvälisillä ihmisoikeussopimusten ratifioinneilla turvataan maahanmuuttajien suhteen ihmisoikeuksien toteutumisen vähimmäistaso. Tähän seikkaan viittaamme myös turvapaikkamenettelyä koskevassa luvussa.

YK:n lapsen oikeuksien komitea suosittelee kaikkien siirtotyöntekijöiden ja heidän perheenjäsentensä oikeuksia koskevan yleissopimuksen ratifiointia lapsen aseman vuoksi perustellen sitä mm. sen 44. artiklalla, joka velvoittaa ”helpottamaan siirtotyöläisten jälleenyhdistymistä puolisoidensa kanssa tai kenen tahansa henkilön kanssa, joihin heillä on lain mukaan avioliittoon verrattavissa oleva suhde, sekä heistä riippuvaisten tai naimattomien lasten kanssa.” ja lisäksi artiklalla 14, jossa suojellaan heitä ”mielivaltaiselta tai laittomalta puuttumiselta heidän yksityisyyteensä, perheeseensä, kotiinsa - -.” (s.107, Lapsen oikeuksien sopimuksen käsikirja, UNICEF 2011.)

Juuri perheenyhdistäminen on Suomessa poliittisessa turbulenssissa, ja tätä ihmisoikeutta tulisi suojella kaikin tavoin kansainvälisen lainsäädännön turvin.

 
Turvapaikkamenettely ja pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus
 
Turvapaikkamenettelyyn ja etenkin perheenyhdistämiseen vaikuttaa liikaa poliittinen ilmapiiri, huolimatta Suomen vahvistamista ihmisoikeussopimuksista. Lapsen, jonka tulisi olla oikeutettu erityiseen suojeluun, asema on erityisen haavoittuvainen tilanteissa, joissa ulkomaalaista lasta käsitellään ensisijaisesti ulkomaalaisena, ja vasta toissijaisesti lapsena. Lapsen oikeuksien sopimuksen takaama lapsen edun huomiointi ohjaavana periaatteena jää liian usein toteutumatta käytännön tasolla, vaikka kansallinenkin lainsäädäntö velvoittaa huomioimaan sen.

Perheenyhdistämispolitiikkaan ja -hallintoon on viime vuosina tehty paljon muutoksia, jotka vaikuttavat pakolaisten perheenjäsenten asemaan ja oikeuksiin. Parhaillaan ministeri Räsäsen esikunnassa on käynnissä selvitys, jossa tarkastellaan perheenyhdistämissäännöksiä. Selvityksen määräaika on helmikuun 2012 lopussa.

Vuoden 2012 alusta astuu voimaan lakimuutos, jonka mukaan perheenkokoaja Suomessa ei voi enää jättää perheenyhdistämishakemusta. Tämä tarkoittaa sitä, että perheenjäsenen tulee matkustaa lähimpään Suomen edustustoon jättämään hakemuksensa. Addis Abeba on täysin ruuhkautunut somalialaisten hakemuksista. Monet hakijoista ovat luku- ja kirjoitustaidottomia, eikä heillä ole englannin kielen taitoa. Hakija joutuu itse kustantamaan tulkin. Lisäksi Suomi ei tunnusta Somalian passia, hakijan on muulla tavoin todistettava henkilöllisyytensä, joka voi olla mahdotonta.

Perheenyhdistämisäännösten yhteydessä esiin nostettu toimeentuloedellytys on sukupuolia syrjivä – naispakolaisten asema on huono. Naispuolisilla yksinhuoltajilla on miehiä heikommat mahdollisuudet yltää toimeentulorajaan, jonka perusteella perheenjäsenet voisi saada Suomeen.

Kaikki perheenyhdistämisen kriteereiden tiukennukset heijastuvat suoraan lapsen elämään ja heikentävät lapsen oikeuksia vanhempiinsa, turvaan ja kehitykseen.

 
Syrjintä vammaisuuden perusteella
 
Suomi myöntää välikausiselvityksessään, että vammaiset eivät vielä nauti samoja osallistumisoikeuksia eivätkä pääse nauttimaan tasa-arvoisesti palveluista. Erityisen haastavaa tämä on lasten osalta. Tukipalvelut perheille, joissa on vammainen lapsi, ovat hyvin eritasoisia riippuen siitä, missä kunnassa perhe asuu. Palvelut ovat hajallaan, ja tuet vaikeasti selvitettäviä. YK:n lapsen oikeuksien komitea on toistuvasti puuttunut vammaisen lapsen asemaan Suomessa. Kesäkuussa se kehotti, että Suomi ”Yleissopimuksen 23 artiklan sekä vammaisten lasten oikeuksia koskevan komitean yleiskommentin no. 9 (2006) (CRC/C/GC/9) perusteella

a) luo kokonaisvaltaisen oikeudellisen ja poliittisen kehyksen, jolla taataan vammaisten lasten yhdenvertainen oikeus saada hyvälaatuisia terveydenhuoltopalveluja, päästä julkisiin rakennuksiin ja joukkoliikennevälineisiin sekä osallistua yleisopetukseen;

b) varmistaa vammaisille lapsille riittävän määrän henkilökohtaisia avustajia sekä tulkkaus- ja kuljetuspalveluja;

c) parantaa opettajien valmiuksia opettaa vammaisia lapsia ja lapsia, joilla on erityistarpeita;
d) tukee vammaisten lasten perheitä antamalla heille opetuksen ohjausta; ja

e) nopeuttaa vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen ratifiointiprosessia.” (Suositus 40.)
 
 
Helsingissä 1.12.2011
Suomen UNICEF

Marja-Riitta Ketola, pääsihteeri
Inka Hetemäki, ohjelmajohtaja