1. HATTUKAUPPIAAN MATKANTEKO

Kansansatu Tansaniasta

Elipä olipa kauan, kauan sitten pienessä tansanialaisessa kylässä vanha mies. Hän oli taitava käsistään ja ompelikin työkseen hienoja hattuja.

Päivänä muutamana hän sai valmiiksi oikein isot pinot erityisen hienoja hattuja. Hän latoi ne kaikki suureen koriin, nosti korin päänsä päälle ja läksi kaupunkiin hattuja kauppaamaan. Kylästä oli kaupunkiin pitkä matka, ja ukko oli lähtenyt liikkeelle aamulla anivarahin. Kun keskipäivä koitti, häntä alkoi kovasti väsyttää. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta eikä tiehen osunut varjon häivääkään. Ukko saapui suuren puun luo, josta heittyi maahan iso, vilpoisa varjo. Ukko päätti levätä hetkisen puun katveessa. Hän laski korin maahan ja paneutui itse nojaamaan puun runkoon. Eipä aikaakaan, kun hän oli sikeässä unessa.

Ukko ei pannut merkille, että puun oksistossa vilisi apinoita. Ne keikkuivat ja leikkuivat ja tuijottivat hölmistyneinä nukkujaa. Vähä vähältä ne laskeutuivat alemmas tarkastelemaan otusta lähemmin. Silloin ne äkkäsivät korin ja korissa olevat hatut. Ne siitä koria penkomaan, ja tuota pikaa niillä oli jokaisella hattu päässään. Siitä ne sitten loikkivat takaisin oksistoihin. Ukolle jäi ainoastaan hattu, joka hänellä oli omassa päässään.

Kotvan kuluttua ukko havahtui unestaan. Hän hieroi unenpöpperöisenä silmiään, ja hieraisi vielä toistamiseenkin! Hän ei uskonut silmiään – korihan oli typötyhjä! Mies törmäili sinne tänne hattujaan etsiskellen, mutta ei hän niistä nähnyt jälkeäkään. Lopulta hän vilkaisi sattumalta ylös ja näki apinoiden koko hattupäisen joukon! Ukko suuttui noille riiviöille pahanpäiväisesti. Hän alkoi raivoissaan sättiä mulkoilevia apinoita. Viimein hän vihan vimmassa tarttui omaan hattuunsa ja viskasi sen ilmaan. Se putosi maahan, eikä ukko viitsinyt edes nostaa sitä. Apinat katsoivat tuon kumman otuksen mekastusta ensin ihmeissään, mutta alkoivat sitten matkia tätä. Ne hyppivät jalalta toiselle ja heittivät yksi toisensa jälkeen hattunsa korkealle ilmaan. Ja hatut tietysti putosivat maahan. Ukko tästä riemastui ja kokosi kiireesti kaikki hatut koriinsa, peitti korin kunnolla ja paineli suoraa päätä kaupunkiin.

Kaupungissa ukko sai hattunsa kaupaksi hyvään hintaan, ja palasi kotiinsa hyvillä mielin. Mutta hän oli kyllä ottanut opikseen; vastaisuudessa hän ei ikinä jäänyt lepäilemään matkan varrelle vaan vaelsi suoraan määränpäähänsä ja lepäsi vasta perillä.

(Julkaistu vähän eri sanoin Ulkomaanyhdistysten yhteistyöjärjestö ry:n kirjassa ”Satuja Ystävyydellä” v. 1984.)

 

2. NAHAS LÖYTÄÄ ONNEN

Owambolasten satu Pohjois-Namibiasta

Elelipä kerran Afrikan tasangoilla pienellä maatilkulla nuori mies vanhan palvelijansa kanssa. Miehellä ei ollut ketään, joka olisi välittänyt hänestä ja pitänyt hänestä huolta. Hänen seuranaan oli vain vanha palvelija. Nahas oli kuitenkin tyytyväinen hiljaiseen elämäänsä. Hänellä oli maatilkku, kotieläimiä ja maissipelto talonsa takana. Jotakin kuitenkin puuttui, muttei hän osannut kuvitella, mitä.

Eräänä päivänä Nahas päätti lähteä kaupunkiin. Tiellä hänet ohittivat samaan suuntaan kävelevät nainen ja mies. Pariskunnan vaatteet olivat repaleiset, eikä heillä ollut kenkiä jaloissaan. Vanhempien takana laahustivat pienet lapset, tyttö ja poika, jotka näyttivät väsyneiltä ja onnettomilta.

Nahas katseli ryhmän raskasta kulkua ja sai ajatuksen: “Minun on annettava heille vähän rahaa. On selvää, että nämä ihmiset ovat köyhiä. Muutama kolikko ilahduttaa varmaan heitä.”
Nahas nukkui seuraavan yön huonosti, sillä tapaus vaivasi häntä kovasti. Niinpä Nahas lähti seuraavana aamuna kulkemaan kohti kaupunkia toivoen tapaavansa muita köyhiä ihmisiä. Toive toteutui. Tämä köyhä perhe oli lähtenyt työnhakuun. Kaikilla oli kantamus päänsä päällä, ja perheenisän selässä kiikkui suuri työkalulaatikko.

Nahasta perheen ahdinko säälitti ja hän antoi miehelle viisi randia ja sanoi: “Ota nämä. Selviätte siihen saakka kunnes saat töitä.” Nahas käveli tiehensä ja kuuli kuinka mies ja vaimo saattelivat häntä kiitoksin.
Perheen kiitollisuus teki Nahasin onnelliseksi. Kun hän sinä iltana istui yksikseen tulen ääressä, hän huomasi, että auttaminen oli maailman helpoin tapa tehdä toiset onnelliseksi. Ihmisen on vain opittava antamaan, eikä vain ottamaan. Parasta kaikessa on, että siten myös antaja tuntee itsensä onnelliseksi.
Näin miettiessään Nahas tiesi löytäneensä sen, mikä häneltä puuttui. Siitä päivästä lähtien hän vietti vapaa-aikansa etsien ahdingossa eläviä ihmisiä, joille hän tarjosi apuaan.

 

3. TYTTÖ JA KORI

Owambolasten satu Pohjois-Namibiasta

Olipa kerran nuori tyttö, joka asui Afrikan ylätasangolla. Eräänä päivänä hän tuli heimopäällikön taloon. Päällikkö, joka istui veljensä kanssa apinaleipäpuun alla, katseli tyttöä kummissaan. Tytön kasvot peitti punottu kori.

“Saanko tulla palvelukseesi?" tyttö kysyi nöyrästi. “Olen ahkera, rehellinen ja hyvä työntekijä, enkä aiheuta sinulle harmia”, hän jatkoi. Päällikön veljet nauroivat tytölle ja tökkivät häntä kepeillään. Päällikkö hymyili ja kysyi: “Miksi olet piilottanut pääsi koriin? Ota se pois, että saan nähdä kasvosi.”
“Ei, suuri päällikkö”, tyttö vastasi. “Sitä en voi tehdä, koska olen antanut lupauksen.” Päällikön kävi tyttöä sääliksi, ja hän salli tämän jäädä taloonsa.

Koripäinen tyttö ahkeroi. Toiset nuoret, tytöt ja pojat nauroivat hänelle ja pilkkasivat häntä. Mutta tyttö puhdisti ja pesi, ja kun lapset näkivät, kuinka hyvin tyttö teki töitä eikä koskaan valittanut, eivät he enää tohtineet nauraa tytölle ja pilkata tätä.

Eräänä päivänä päällikön vaimo sanoi tytölle: “Miksi sinä pidät tuota koria päässäsi? Ota se toki pois, että voisin nähdä sinut.” “Voi, ei, arvoisa rouva. Ennen äitini kuolemaa annoin hänelle lupauksen. Hänen mielestään olen kaunis, ja hän pyysi minua pistämään korin kasvojeni peitoksi, etteivät miehet rakastuisi minuun kauneuteni vaan luonteeni tähden.”

Vuoden kuluttua palasi päällikön komea poika retkiltään pohjoisesta, Kunene-virran toiselta puolen. Pojan paluuta juhlittiin iloisesti koko kylän voimin, ja kaikki nuoret naiset olisivat halunneet hänet puolisokseen.

Myös päällikön poika nauroi nähdessään koripäisen tytön. Mutta kun poika huomasi, että tyttö käytti sitä koko ajan töitä tehdessäänkin, hän lopetti pilkkansa. Ei kestänyt kauaakaan kun kaikki huomasivat, että päällikön poika oli rakastunut koripäiseen tyttöön.

“Haluan mennä naimisiin koripäisen tytön kanssa”, sanoi nuorukainen eräänä päivänä vanhemmilleen. Päällikkö vihastui: “Et voi mennä naimisiin palvelijan kanssa. Hän pitää koria koko ajan päässään, joten hän voi olla vaikka kuinka ruma.”

Mutta prinssi oli itsepintainen ja halusi juuri tämän tytön, ja lopulta isän oli suostuttava. Häihin kutsuttiin koko heimo. Kun nuori mies ja koripäinen tyttö suutelivat vihkimisen jälkeen, kori rikottiin. Ja voi sitä hämmästystä! Korista valui lattialle röykkiöittäin kultaa ja hopeaa! Kaikki näkivät vihdoin omin silmin, miten tavattoman kaunis nuori tyttö oli!

 

4. HUNAJANKERÄÄJÄN KOLME POIKAA

Kongolainen tarina


Hunajankerääjällä oli kolme poikaa: Kuule, Seuraa ja Kokoa. Eräänä päivänä hunajankerääjä lähti pitkälle vaellukselle metsään ja löysi korkean puun, joka oli täynnä hunajaa. Hunajankerääjä kiipesi ylös, mutta astui vahingossa laholle oksalle, putosi maahan ja meni palasiksi.

Kuule istui kotimökin vieressä, nousi yhtäkkiä ylös ja sanoi: ”Isä on pudonnut puusta. Menkäämme auttamaan häntä.” Seuraa johti veljekset isän luo ja Kokoa liitti kaikki palaset yhteen, jonka jälkeen isä pystyi taas kävelemään. Pojat kantoivat hunajan kotiin.

Seuraavana päivänä hunajankerääjä lähti taas etsimään hunajaa. Sillä aikaa pojat kiistelivät kotona, kuka heistä oli tärkein. ”Ette olisi kuulleet isää ilman minua”, sanoi Kuule. ”Mutta ette olisi pystyneet kokoamaan häntä ilman minua”, sanoi Kokoa.

Poikien kiistellessä hunajankerääjä oli kulkenut metsään ja löytänyt puun, joka nousi pilviin asti. Hän kiipesi ylös, mutta astui taas laholle oksalle ja pirstoutui palasiksi.

Kuule nousi yhtäkkiä ja sanoi: ”Isä on pudonnut.” Niinpä Seuraa johdatti veljekset taas isän luo ylpeillen saavutuksellaan. Kokoa yhdisti palat ja sanoi: ”Minä ja vain minä olen koonnut isän.” Taas isä pystyi kävelemään ja pojat kantoivat hunajan.

Seuraavana päivänä hunajankerääjä kulki vieläkin syvemmälle metsään ja löysi puun, joka ulottui tähtiin saakka. Hän kiipesi taas puuhun etsimään hunajaa, astui laholle oksalle ja pirstoutui palasiksi.

Kuule kuuli putoamisen, muttei sanonut mitään veljilleen. Seuraa arvasi, että isälle oli tapahtunut onnettomuus, koska hän ei tullut kotini. Kokoa arvasi, että isä tarvitsi hänen apuaan, mutta hän ei alentunut pyytämänä veljiensä apua isän etsimisessä.

Vanha hunajankerääjä kuoli, koska itsekkäät pojat ajattelivat omaa tärkeyttään enemmän kuin isäänsä. Loppujen lopuksihan kaikki tarvitsivat toisiaan eikä kukaan ollut toista viisaampi tai parempi.

5. POIKA, JOLLA OLI KAKSI SILMÄÄ

Kaukana avaruudessa on planeetta, joka on aivan niin kuin maa. Planeetalla asuvat ihmiset ovat myös aivan kuten me, paitsi heillä on vain yksi silmä. Tämä silmä on hyvin erikoislaatuinen silmä. Se pystyy näkemään pimeässä, sillä näkee todella kauas ja jopa seinienkin läpi. Naiset tällä planeetalla saavat lapsia, aivan kuten maassa.

Eräänä päivänä syntyi lapsi, jolla oli kaksi silmää! Hänen vanhempansa olivat aivan poissa tolaltaan. Pojasta tuli kuitenkin hyvin iloinen lapsi ja hänen vanhempansa rakastivat häntä. Kaikesta huolimatta he olivat huolissaan, sillä poika oli niin erilainen. He veivät hänet useille lääkäreille, mutta lääkärit totesivat heille, että mitään ei ollut tehtävissä.

Pojan kasvaessa isommaksi, hänelle tuli enemmän ongelmia. Koska hän ei pystynyt näkemään pimeässä, piti hänen kantaa lamppua mukanaan. Kun hän meni kouluun, ei hän pystynyt lukemaan yhtä hyvin kuin muut lapset ja hän tarvitsi lisäopetusta. Poika ei myöskään nähnyt pitkiä etäisyyksiä, joten hänellä piti olla teleskooppi. Siten hän pystyi näkemään tähdet ja muut planeetat.

Joskus hän tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi kävellessään koulusta kotiin. ”Muut lapset näkevät asioita, joita minä en”, hän ajatteli. ”Minun on siis varmasti nähtävä asioita, joita he eivät näe.”

Eräänä päivänä, hän huomasi näkevänsä asioita, joita kukaan muu ei nähnyt. Hän ei nähnyt vain mustaa ja valkoista kuten kaikki muut. Hän kertoi vanhemmilleen, miten hän näki asioita. Hän vei vanhempansa ulos ja kertoi heille hänen ällistyttävästä havainnostaan. Vanhemmat olivat ihmeissään ja niin olivat hänen kaverinsakin.

Poika kertoi heille ihmeellisiä tarinoita. Hän käytti sanoja, joita kukaan ei ollut aiemmin kuullut, kuten punainen, ja keltainen, ja oranssi. Hän puhui vihreistä puista ja violeteista kukista. Kaikki halusivat tietää, mitä hän näki. Hän kertoi mielettömiä tarinoita syvän sinisestä merestä, ja aalloista, joissa oli kuohuvat valkoiset harjat. Lapset rakastivat kuulla hänen tarinoitaan ihmeellisistä lohikäärmeistä. He haukkoivat henkeään, kun poika kuvaili lohikäärmeiden nahkaa, silmiä ja niiden tulista hengitystä.

Eräänä päivänä poika tapasi tytön. He rakastuivat ja menivät naimisiin eikä tyttö välittänyt siitä, että pojalla oli kaksi silmää. Pian poikakin lakkasi murehtimasta kahta silmäänsä. Hänestä oli tullut kuuluisa ja ihmiset joka puolelta planeettaa tulivat kuuntelemaan hänen tarinoitaan.

Viimein pariskunta sai pojan. Lapsi oli aivan kuten kaikki muut lapset planeetalla; hänelläkin oli vain yksi silmä.

 

6. PÄÄLLIKÖN YLPEYS

Owambolasten satu Pohjois-Namibiasta


Olipa kerran heimopäällikkö, joka oli hyvin kovaluontoinen ja ylpeä. Hän oli niin ylpeä ja kova, että jopa hänen vaimonsa ja neuvonantajansa pelkäsivät häntä. Kerran hänen kerskuessaan palvelijoidensa määrällä, muuan vanhus totesi: ”Kaikki ihmiset ovat toistensa palvelijoita.” Päällikkö vihastui vanhukselle, sillä hänhän ei itse ollut kenenkään palvelija, eikä ainakaan tämän vanhuksen. Niinpä hän pyysi vanhusta todistamaan väitteensä ja mikäli vanhus tähän pystyisi, antaisi hän tälle 50 härkää.

Heimopäällikön talolle ilmestyi kerjäläinen, joka pyysi ruokaa. Vanhus antoi päällikön luvalla kerjäläiselle ruokaa, mutta sitä tehdessään hän melkein kompastui ja oli pudottaa ruokakulhon maahan. Hän pyysi päällikköä apuun: ”Auta minua suuri päällikkö, muuten kaadun ja kulho putoaa maahan.”

Hetkeäkään miettimättä, päällikkö riensi nostamaan vanhusta ja ojensi hänelle kepin. Vanhus naurahti ja lausui: ”Kiitos. Näetkö nyt, että kaikki hyvät ihmiset ovat toistensa palvelijoita. Minä autoin kerjäläistä ja sinä minua. Mutta en tarvitse härkiäsi. Anna ne niille, jotka niitä tarvitsevat.”

Koska päällikkö oli viisas mies, hän toimi vanhuksen neuvon mukaan ja nimitti tämän pääneuvonantajakseen.