Lisää koululaisten tarinoita

 

PAKOLAISLAPSI ASUU TELTASSA.

HEILLÄ ON VAIN VÄHÄN HUONEKALUJA JA MATTOJA.

RAVINTO ON YKSIPUOLISTA JA SITÄ ON NIUKASTI.

HYVÄ SIELLÄ ON SE ETTÄ AINA ON LEIKKIKAVERITA.

LISÄKSI ILTAISIN VOI IHAILLA KAUNISTA

TÄHTITAIVASTA.

Sara 1. luokka

Pakolaislapsen koti

Hei, olen Daniel. Kaksi vuotta sitten minun kaupungissani oli sota. Kaikki paikat olivat raunioina ja rikki. Meidän kotimme oli ihan rikki, ja se oli muutenkin jo laho. Meidän taloon piti laittaa seinäksi pellinpalasia. Meidän piti laittaa lattiaksi sammalta. Ruokaa oli todella vähän. Meillä oli vaara, että kattokin romahtaisi. Minä asun nykyisin maassa nimeltä USA.

Harri, 2. luokka

Pakolaislapsen koti

Sarah on 10-vuotias tyttö, hän pakeni Syyriasta. Heidän talo romahti yöllä pommituksessa sodan aikana. Sarah pääsi Suomeen kahden vuoden pakomatkan jälkeen, isä katosi matkalla ja nyt hän asuu äitinsä kanssa vastaanottokeskuksessa pienessä huoneessa. Huoneessa on vain pari sänkyä, vilttejä ja hella. Huoneessa Sarah voi vain odottaa, hän toivoo, että pihalle tehtäisiin puisto tai joku muu kiva paikka.

Ida 3. luokka 

Pakolaislapsen matka

Olipa kerran pakolaislapsi. Tämä tapahtui talvisodan aikana, kun 15 vuotias lapsi eli talvisodan aikana.

Hän joutui ampumaan konekiväärillä, vaikka häntä pelotti. Häntä hirvitti nähdä kuolleita ihmisiä. Pian siellä oli niin hirveä sota, että oli pakko lähteä turvaan. Turvapaikka oli Viro. Kun sota loppui, perhe sai lähteä takaisin Suomeen.

Emil Komonen, 3. luokka 

Pakolaislapsen koti 

Olipa kerran Riima Irakista. Hänen kodissa oli kaikki tarpeellinen. Ruokaa, juomaa, sängyt ja kaikki muu. Riimalla oli lempinukke, jonka nimi oli myös Riima. Riiman koti oli kaksikerroksinen. Siellä oli ullakko, jossa Riima tykkäsi leikkiä nukkensa kanssa. Riiman talo oli vanha ja luonnonvalkoinen. Talon ympärillä kasvoi paljon kasveja. Kaikki oli hyvin ennen kuin sota alkoi.

Ivonna 4. luokka

Vanha kotini

Yhtenä päivänä maahamme tuli sota.

Sota levisi äkkiä asuinalueellemme.

Se oli kamalaa. Pelkäsin jokaista inahdustakin. Olin varma että joutuisimme lähtemään kotoamme.

Tiesin sen. Yhtenä päivänä lähdimme sitten kohti Suomea. Mietin yhä taloamme: onkohan sitä enää?

Jaakko, 4. luokka

 

Kukaan ei voi tietää, miltä se tuntuu. Ei ennen kuin on itse kokenut sen. Ennen sitä ei voi tietää, miltä tuntuu jättää oma rakas koti, ja mikä pahempaa. isä. Muistan isän viimeisten sanojen minulle olleen: "Pidä hyvää huolta äidistänne ja Sharusta, rakastan teitä", sitten hänet vangittiin. 

Ikävöin isää joka päivä yhä enemmän. Ikävöin parasta ystävääni Lydiaa ja lempinukkeani Vildaa. Ikävöin entisessä kodissamme ollutta hienoa kaari ovea, joka johti keittiöstä olohuoneeseen. Ja olohuoneesta keittiöön.

Isona haluaisin olla poliitikko, jotta voisin auttaa muita, jotka ovat joutuneet pakenemaan kodistaan pakokauhun vallassa. Kukaan ei ansaitse sellaista, sillä jokainen ihminen on yhtä arvokas.

Salla 6. luokka

Pakolaislapsen koti

Hei, minun uusi kotini on turvapaikka Suomessa, vastaanottokeskuksessa. Emme ole päässeet vastaanottokeskuksesta vielä eteenpäin omaan asuntoon. Suomi tuntuu turvalliselta maalta asua, ja haluan asua täällä siihen asti, kunnes Syyriassa asiat ovat hyvin.

Meidän elämämme Syyriassa oli hyvää, minä ja kaksi veljeäni kävimme koulua ja vanhempani kävivät hyvässä työpaikassa. Yhtenä yönä kaikki muuttui, kun kaupunkiimme hyökättiin. Lähdimme jo seuraavana päivänä pakomatkalle, enkä ehtinyt ottaa mukaan muuta kuin valokuvan perheestäni. Matka oli vaarallinen ja pelkäsin koko ajan, että joku tippuisi kumiveneestä.

Sydämessäni kotini on kuitenkin aina Syyriassa ja haluan uskoa, että pystyn palaamaan sinne tulevaisuudessa. Minun mielestäni kodin täytyy olla turvallinen, viihtyisä ja kodilta tuntuva, ja tämä vastaanottokeskus on turvallinen, mutta ei kovin viihtyisä ja kodilta tuntuva. Haluan kuitenkin uskoa siihen, että joskus olen takaisin Syyriassa.

Kirsikka, 6. luokka

Pitkä matka

Täällä kontissa on kylmä. Minua pelottaa, koska olen täällä yksin. Vanhemmillani ei ollut rahaa tulla itse mukaan, tai lähettää sisaruksiani mukaan matkalleni. Täällä kontissa on muitakin yksin tulevia lapsia. Heistä suurin osa puhuu jotain muuta kieltä, joten en pysty juttelemaan heidän kanssaan. Olen ollut täällä kontissa jo jonkun aikaa. Minulla ei ole mukana kelloa, josta voisin katsoa aikaa. Minulla on kauhea nälkä, mutta täällä kontissa ei ole mitään syötävää. Saamme kerran päivässä ehkä pienen palan leipää. Jotkut perheet eivät saa joka kerta välttämättä yhtään ruokaa, jos heidän vauvat tai nuorimmat lapset itkevät kovaan ääneen, etteivät salakuljettajat paljastuisi. Toivon ja uskon olevani kohta turvassa jossain rauhallisessa ja tasa-arvoisessa paikassa.

Rebecca, 6. luokka

Pakolaislapsen koti Suomessa

10 vuotias Sara on lähdössä hänen siskonsa kanssa kohti turva paikkaa. He pakenevat sotaa.

He matkustavat pienellä kumiveneellä, ennen lähtöä he hyvästelevät heidän vanhempansa he eivät voineet lähteä Saran ja Sahramin mukaan koska kumiveneeseen ei mahtunut enempää ihmisiä.

Matka oli pitkä ja tuskainen meri aaltoili ja Saralla ja Sahramilla oli nälkä koko matkan ajan heillä ei ollut ruokaa mukana, heillä oli vain vettä. Pitkän matkan jälkeen he saapuvat turva paikkaansa Sara ja Sahram ihmettelevä lunta. Sara koskee lumeen kädellään se on kylmää. He ovat luulleet että lumi on lämmintä. Vastaanottokeskuksessa heille on laitettu patjat nukkumapaikoiksi. Sahram miettii vanhempiaan mutta vähän ajan päästä hän nukahtaa.

Wilma, 6. luokka

Yösija

Hän raahautui sisään viimeisten joukossa. Rappuset olivat kuluneet eikä talossa ollut lämmitystä. Hänelle tulisi kylmä yöllä, mutta tärkeintä sillä hetkellä oli suunnitella kuinka pääsisi maan rajojen ulkopuolelle turvaan. Ihmiset olivan asettuneet lähimmäistensä viereen nukkumaan, keskustelemaan tai ihan vain tuodakseen lohtua toisilleen. Hän vetäytyi omiin oloihinsa ohuen viltin kanssa, jonka äiti oli joskus parsinut. Talon pimeys ja hiljaisuus saivat hänet voimaan pahoin. Muistot laukausten äänistä, ruudin hajusta sekä raudan mausta raastoivat hänen mieltään. Koko yön ajan hän ei hievahtanutkaan, kunnes vasta aamun koitteessa hän pystyi pääsemään irti painajaisten otteesta. Pian hän olisi suuntaamassa kohti seuraajaa samanlaista yösijaa, mikä oli hänen ainoa vaihtoehtonsa. Hänen ainoa kotinsa.

Maria, 8. luokka

Pakolaislapsen koti

Olen saapunut uuteen kotimaahani. Olen uupunut, onnellinen ja kiitollinen. Minä ja perheeni olemme saaneet paljon apua ja nyt saamme astua uuteen alkuun, uudella paikkakunnalla. Tämän paikkakunnan asukkaat ovat lahjoittaneet meille vaatteita ja joitakin huonekaluja. Meillä ei ole kaikilla omia huoneita. Minä, siskoni ja veljeni nukumme yhdessä huoneessa ja äiti, isä ja alle vuodenikäinen pikkusisko nukkuvat toisessa huoneissa. Nukumme patjoilla, mutta vauvalla on pinnasängyn tapainen sänky. Aluksi minua jännitti asua täällä, sillä en tiennyt, kuinka ihmiset suhtautuisivat minuun ja perheeseeni. Jännitys oli turhaa, sillä asuinalueellamme asuu paljon lapsiperheitä. Olen yllättynyt, kuinka he ottavat sisaruksiani leikkeihinsä, vaikka eivät ihan ymmärräkään mitä puhumme. Olen iloinen, että perheeni pääsi pakoon, pois siitä maasta missä asuimme, vaikka kaipaan sitä ja haluaisin palata, mutta se olisi liian vaarallista.

Tiia 8. luokka

Jouduin pakenemaan sotaa perheeni kanssa Irakista Suomeen. En aluksi sopeutunut tänne ollenkaan, minua syrjittiin ja kiusattiin taustani perusteella. Olisin halunnut palata alkuperäiseen kotiini, jossa minulla oli paljon parempi olla, mutta onneksi perheeni tuki minua. Yllättäen kaikki kääntyikin hyvin, vaikken niin uskonutkaan. Aloin saada kavereita, opin puhumaan suomea ja olin hyvä koulussa. Vanhempani saivat työpaikat. Aloin olla onnellinen ja viihtyä, kuten myös muu perheeni. Saimme kauniin kodin, jossa meidän on turvallista elää. Viimein sitten rakastuin, palavammin kuin voin kuvailla. Sanonta ''aina on toivoa'' on ilmeisesti sittenkin totta.

Eveliina 9. luokka

Pakolaisleirin kasvatti

Istun hiekalla, se tuntuu kuumalta allani. Katson naista, joka yrittää lohduttaa itkevää vauvaa. Vauva on surullisen pieni, ehkä noin parinviikon ikäinen. Näin kun nainen saapui leirille suuren mahansa kanssa. Vauva rauhoittuu ja hetkeen ei kuulu mitään. Mietin kotiani ja suurta perhettäni. Missähän he kaikki ovat nyt, ajattelen. Ravistan ajatuksen mielestäni. Tämä on nyt kotini. Tämä on kaikki mitä minulla on.

Matleena, 8. luokka

Pakolaislapsen ajatuksia

Istun pienen kangasmajamme sisällä, koska se on kotimme vielä hetken ajan. Tunnen kun vesipisarat tipahtavat kastuneen katon läpi pitkille takkuisille hiuksilleni. Odotan, että minut, äitini ja pikkuveljeni tullaan hakemaan uuteen kotimaahan. Minua pelottaa, koska en tiedä sieltä mitään. Se on aivan uusi paikka, siellä on uudet ihmiset, uudet tavarat, uudet oudot tavat. Kuulen kun äitini huutaa minua ja pikkuveljeäni. Menemme ulos ja näemme äidin jonkun oudon mieshenkilön kanssa. Mies kertoo, että on tullut hakemaan meitä lentokoneeseen ja uuteen kotimaahamme. Mies ajaa meidät mustalla lämpimällä autolla lentokentälle. Kävelemme lentokoneeseen sisälle ja istuessani lentokoneessa ajattelen, että tästä alkaa uusi alku.

Tiia, 8. luokka