Pieniä tarinoita -kirjoituskilpailu

Pyysimme ala- ja yläkoululaisia kirjoittamaan korkeintaan 10 virkkeen tarinan aiheesta pakolaislapsen koti. Parhaat tarinat valitsivat kirjailijat Timo Parvela, Lapsen oikeuksien vaikuttaja 2016 -tunnustuksen saaja ja Eppu Nuotio, Suomen UNICEFin hyvän tahdon lähettiläs.

 

1. - 3.-luokkien sarja

1. sija

Pakolaislapsen koti

Olipa kerran Abi. Abi on 5 vuotias ja hänen perheessä on 6 lasta. Hänen kotinsa on pieni tiilitalo. Siinä on 5 huonetta. Heillä ei ole autoa. Hän tykkää leikkiä pikkuautoilla. Hänen äitinsä on aika kiireinen joten isänsä tekee aika paljon kotitöitä. Aina kun pommikone lentää yli niin perhe juoksee kellariin suojaan. Yleensä kone lentää yli parin tunnin välein. Loppu

Aapo, 2. luokka

Timo Parvela: Kertomuksen toteava sävy on sen vahvuus. Myös sodan keskellä eletään arkea, kauheaa sellaista, jossa jopa jatkuva pommittaminen muuttuu vähitellen yhtä tavalliseksi aikataulutetuksi tapahtumaksi kuin junavuoro läheisellä radalla. Aapon kirjoitus on selkeä ja sen yksinkertainen tarina pitää sisällään pakahduttavan suuren huomion.

2. sija

Eeva tuli kotiin. Kun hän saapui pihalle, kotia oli tuhottu. Eeva alkoi itkemään. Mutta se ei auttanut. Hänen täytyi lähteä. Eeva halusi hakea oman korun, jonka oli saanut äidiltään. Hän olisi halunnut sanoa, että lopettakaa. Hän halusi huutaa sotilaille, toisten koteja ei saa tuhota. Eeva lähti toisten pakolaislasten kanssa. Surullisena hän katsoi taakse jäävää kotiaan.

Lenja, 1. luokka

Timo Parvela: Kertomuksessaan Lenja osaa hienosti asettua toisen ihmisen asemaan. Hän saa lukijan näkemään tuhotun kodin ja sen lisäksi myös eläytymään kauhuun, vihaan ja kaipaukseen, joita kaikki kotinsa jättävät varmasti tuntevat. Yhden lapsen kokemuksen kautta näemme myös suuremman kuvan.

3. sija

Aban pakomatka

Olen Aba. Minua pelottaa, en tahdo lähteä äidin luota, mutta äidin mielestä minun pitää lähteä. Annan sinulle turvallisen kodin, sanoo äiti. Äiti tahdon sinut mukaan! Kun Aba saapui tuntemattomaan maahan: mutta hetkinen, sehän on isi. Kun hän näki isin, hän juoksi isin syliin. Aba on kotoisin Irakista. Oli kulunut neljä viikoa kun hän näki äidin. Aba oli iloinen.

Kauri, 2. luokka

Timo Parvela: Vaikka Kaurin kuvaama alkutilanne on varmasti se kaikkein surullisin mahdollinen, päättyy tämä kirjoitus kuitenkin onnellisesti vanhempien ja lapsen taas kohdatessa. Me tarvitsemme kaikenlaisia tarinoita: surullisia, iloisia, pelottavia ja turvallisia. Tarinat on tehty jaettavaksi ja tämä tarina tuo toivoa ahdistuksen keskelle.

4. - 6.-luokkien sarja

1. sija

NATHAN

”Hän on reipas poika! Hän on täällä siihen asti, kunnes kriisitila loppuu?” sanoo lastensuojelun työntekijä. Mitäs sitä muutakaan sodan keskellä, kun ei kiukutteleminenkaan auta mihinkään. Olen jo 14-vuotta ja pärjään jo ilman niitä lastensuojelijoita, kun ketään muitakaan ei ole. Sijaisvanhemmatkaan eivät ymmärrä miltä minusta tuntuu, koska minun sisälläni on sellainen hurrikaani, ettei kukaan sitä tajua. Olen silti kiitollinen, sillä täällä on nyt parempi kuin mutaisella maalla nukkua ja syödä. Ei kukaan kuitenkaan minun äitiäni ja sisaruksiani korvaa. No kaikesta selvitään ja kyllä minä pärjään. Minut on rakastettu vahvaksi.

Meeri, 6. luokka

Timo Parvela: Meeri on oivaltanut tarinassaan jotain hyvin tärkeää. Nämä vieraaseen maahan joutuneet lapset eivät ole pelkästään uhreja, vaan heillä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi aivan samanlaisina lapsina kuin kaikki muutkin. Silti heidän sisällään myllertää ”hurrikaani”, jota kukaan toinen ei voi aivan ymmärtää. Ja kaipaus.

Vahva ja omaääninen kertomus, joka tuo päähenkilönsä lähelle lukijaa. 

2. sija

Oma koti kullan kallis

Välillä herään öisin painajaiseen. Näen vieläkin painajaisia siitä, kun jouduimme lähteä pois kotoa. En kerennyt ottaa kotoa muuta kuin nukkeni. Siitä on jo melkein vuosi, kun saavuimme tänne pakolaisleiriin Kotona oli paljon tilaa ja pihalla pystyi leikkiä kavereiden kanssa. Minulla oli oma huone jossa oli suuri nukkekoti ja paljon nukkeja. Äiti teki herkullista ruokaa ja veljeni Omar ja Ali auttoivat isää pihatöistä.

Ikävöin usein kotia ja meidän koiraa, joka jäi kotiin. Isi sanoo että meidän koira on taivaassa. Toivon että pääsemme pian uuteen kotiin.

Melissa, 6. luokka

Timo Parvela: Melissan kertomus tekee näkyväksi sen kaipauksen, jota lapset kokevat muistellessaan kotiaan. Se pitää sisällään suuria ja pieniä asioita, arkisia puuhia ja muiston äidin tekemästä ruoasta, joka ei ehkä enää koskaan maistu yhtä hyvältä kuin silloin joskus. Kurkkua kuristavana yksityiskohtana tarinassa on lemmikkikoiran kohtalo, joka saa lukijan ymmärtämään, että sodasta eivät kärsi pelkästään ihmiset.

3. sija

7. Pakolaislapsen koti

16-vuotias Safira katsoi itkien tuhoutunutta kotiaan. Tuhoa, tuhoa ja tuhoa.

Seinissä oli reikiä, matto ja lattia palanut. Kaikki oli palanutta ja reikäistä.

Muutaman tavaran hän oli saanut pelastettua. Puhelimen, matkalaturin ja jotain muuta.

Onneksi autotalli ei palanut. Safira katsoi ulos. Sielläkin.

Tuhoa, tuhoa, ja tuhoa.

Nelli, 5.luokka

Timo Parvela: Nellin runollinen kertomus piirtää vahvan tilannekuvan räjähdyksen jälkiä tarkastelevasta tytöstä, jolle entisestä elämästä on jäänyt muistuttamaan ainoastaan muutama tavara ja autotalli. Tarina saa meidät katsomaan sotaa suoraan silmiin. Ja näky on kauhistuttava. Ansiokas ja taitavasti kirjoitettu kuvaus.

7 – 9.-luokkien sarja

1. sija

Halkeama vaikeuksista

Puista kattoa koristi halkeama, jota tuijotin usein miettien kuinka monta halkeamaa meidän kotimme katossa oli, vai olikohan se enää edes pystyssä? Se millä selvisin eteenpäin, lohduttavin ajatus oli se kuinka, joka hengenveto, joka sekunti, oli lähempänä tulevaa ja kauempana niitä kauheuksia.

Ayla vetäisi huopaamme unissaan ja varpaani jäivät paljaiksi. Liikahdin hitaasti lähemmäs siskoani, halusin pysytellä lämpimänä.

Halkeama jatkui katosta seinää pitkin, leikitellen. Jäiköhän meihin kaikkiin halkeaman kaltainen muisto näistä vuosista? Halusin pystyä puhumaan jollekkin muulle kuin Aylalle, jollekkin, joka voisi sanoa ‘’Martina, huolehdin sinusta, me selviämme kyllä.’’ Ainut tehtäväni oli vain huolehtia pikkusiskostani ja yrittää leikkiä tyyntä ja kärsivällistä, piilottaa pelko.

Saara, 9. luokka

Eppu Nuotio: Saaran tekstissä sisarukset Ayla ja Martina ovat jossakin tuntemattomassa paikassa, kaukana kotoa. Saara avaa tuon kylmän yön ja sisarrusten matkan pois sodan jaloista katossa olevan halkeaman kautta. Tekstissä tiivistyy kouraisevalla tavalla pikkusisarestaan huolta pitävän tytön murhe ja toivo siitä, että jossakin olisi joku joka pitäisi hänestäkin huolta. Teksti on koskettava olematta sentimentaalinen, se on vaikuttava kuvaus siitä millaisissa oloissa pakolaislapset ovat. Halkeama katossa kasvaa kuvaksi kivusta ja kuvaksi sodan halkaisemista kaupungeista ja rikkirepimistä perheistä.

2. sija

Hengitys painosti harmaan peitteen alla. Varpaiden alla kovat kivet ja rautasirpaleet tuntuivat ilkeältä. Pieniä keppejä pään yläpuolella ja seinänä vieressä, tuuli ja vesisade tulivat läpi ja kastelivat, vaikka matto oli yllä. Kylmä painoi keuhkoja, pelko tiivistyi yskän puuskassa.

Tämä ei ollut koti, täällä vain asuttiin. Suoja tai lämpö oli kaukana, heiveröinen hökkeli toi vain epävarmuutta. Vesi oli likaista, sitä ei uskaltanut hakea joka päivä. Äidin hameenhelmojen alla oli ainoa turva, se oli ainoa paikka, jossa tuntui kodilta. Muualla henki ei kulkenut, oli kylmää ja koleaa. Seinät eivät pitäneet turvaa sisällään, niitä ei edes ollut kunnolla.

Viola 9. luokka

Eppu Nuotio: Violan tarina tarttuu lukijaan kiinni. Viola kuvaa muutamin lausein paikan, jossa pakolaislapsi on, kertoo rivien väleissäkin siitä kuinka kenenkään ei pitäisi olla siellä missä tämä lapsi. Hän tuo lapsen turvattomuuden niin lähelle, ettei sitä pääse pakoon. ”Äidin hameenhelmojen alla oli ainoa turva, ainoa paikka, jossa tuntui kodilta."

3. sija

Poika istui kadulla kädet jalkojensa ympärillä, itkien kuolleita vanhempiaan, jotka olivat kuolleet sodan suurin jalkoihin. Pyylevä nainen heittää kolikon pojan jalkojen eteen nyrpistäen nenäänsä. Poika nostaa katseensa siristellen silmiään auringon valossa. Hän katsoo maassa lojuvaa kolikkoa ottaen sen kädellään maasta toinen käsi yhä jalkojen ympärillä. Nainen oli jatkanut vaappuvaa matkaansa eteenpäin. Poika viskaa kolikon takaisin naiselle. Hän oli saanut maailmalta kaiken ja menettänyt sen. Hän ei tarvitsisi enää mitään.

Siiri, 8. luokka

Eppu Nuotio: Siiri kuvaa kaiken menettäneen lapsen lohduttomuutta kahdeksalla virkkeellä ja miten hän sen tekeekään! Kuva kadulla kyyhöttävästä pojasta ei jätä lukijaa rauhaan, se vaatii meitä tekemään jotakin. Tarina kaiken menettäneestä pojasta järkyttää, se on hienosti kirjoitettu muistutus ja hätähuuto.

*** 

Kirjoituskilpailua sponsoroi Bonnier, joka lahjoittaa kirjapalkinnot voittajille.