Kirjailija Timo Parvela hämmentyi Sierra Leonessa

Kartalla

Timo Parvela kuvaa kolumnissaan, mitä tapahtui Sierra Leonessa, kun hän kertoi koululaisille olevansa kirjailija.

- Olen Timo Parvela, olen kirjailija, esittelen itseni kolmellekymmenelle silmäparille puun alle perustetussa luokkahuoneessa. Ei reaktiota.

- Tiedättekö mitä kirjailijat tekevät? kysyn epävarmuuden hiipiessä mieleeni.

- Mikä tämä on? anelen lopulta vastausta kädessäni olevaa lastenkirjaa heilutellen.

Vastausta ei tule, kuinka voisikaan.

Sierra Leone on kokenut lähihistoriassaan kohtuuttoman paljon vastoinkäymisiä. Vuosituhannen vaihteessa verinen sisällissota tuhosi lupaavasti alkaneen talouskasvun, ebolaepidemia vuonna 2014 katkaisi sisällissodasta toipumisen ja 2017 mutavyöryt ajoivat kymmeniä tuhansia ihmisiä kodeistaan.

Siinä olisi liikaa mille tahansa kansakunnalle, saati sitten kehittyvälle ja monella tapaa puolustuskyvyttömälle valtiolle.

Haasteiden laajuus 
sai haukkomaan henkeä

On syyskuun alku 2019 ja olemme tulleet tutustumaan UNICEFin toimintaan Sierra Leonessa.

Ajamme kuoppaisia kärrypolkuja sademetsän keskellä oleviin kyliin ja tutustumme lapsiin ja nuoriin, kylän luottohenkilöihin sekä UNICEFin vapaaehtoisiin työntekijöihin.

Haasteiden laajuus ja niiden tiukka ote toisistaan saavat haukkomaan henkeä.

Iltaisin uni ei hyttysverkon alla tule, kun yritän turhaan jäsentää kokonaisuutta, jossa jokaisen kehitysaskeleen edessä on valtava mutta: Tyttöjen koulutus on tärkeää, mutta ensin pitää saada lapsiavioliitot loppumaan. Lapset pitää saada kouluun, mutta ensin pitäisi saada riittävästi päteviä opettajia. Lapsikuolleisuus (yli 10 prosenttia alle viisivuotiaiden joukossa) pitäisi saada laskemaan, mutta ensin pitää kaivaa kaivoja, kouluttaa terveystyöntekijöitä ja rakentaa vessoja.

Lukutaito on kaiken kehityksen perusta. Ilman riittävää lukutaitoa ei valmistu insinöörejä, lääkäreitä ja opettajia, jotka rakentavat vessoja, hoitavat ja opettavat. Lasten pitäisi siis oppia lukemaan, mutta mitä ihmettä he edes lukevat, jos maassa ei ole lastenkirjallisuutta tai kirjoja ylipäätään?

Kaikesta huolimatta
päällimmäiseksi jäi toivo

Silti tunne, joka matkastani jää, on toivo.

Se välittyy ihmisistä, jotka esittelevät UNICEFin tuella käynnistettyä päiväkotia, väkivallattomuuteen kannustavan ryhmän toimintaa, tyttöjen turvataloa ja kuvataidekerhon tuotoksia. Tapaamme upeita persoonia, lapsia ja aikuisia, jotka ovat päättäneet olla lannistumatta vaikeuksien edessä.

Lohduttavaa on lopulta huomata, että eniten ihmisten elämää parantavat pienet käytännön asiat ja teot.

Käsien peseminen päiväkodin ovella, vesivessa keskellä viidakkoa tai puinen laatikko, joka sisältää kaiken malarian diagnosoimiseen ja hoitamiseen tarvittavan materiaalin ja kello, jonka avulla tytöt tietävät, koska on aika mennä kotiin turvaan ja opiskelemaan seuraavaa koulupäivää varten. Tämä on mittakaava, joka on helppo ymmärtää.

Ehkä jonain päivänä, kenties jo piankin, kirjailija tai opettaja heiluttelee kirjaa oppilasryhmälle, josta joku tokaisee: joo, mä luin ton jo. 

***

Julkaistu: 21.1.2020
Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran UNICEF-lehdessä 3/2019

Otsikkokuva: © UNICEF/Sierra Leone 2019/Jari Kivelä

Timo Parvela

Kirjailija Timo Parvela on tunnettu muun muassa Ella sekä Maukka ja Väykkä -kirjoistaan. Hän kävi tutustumassa UNICEFin työhön Sierra Leonessa syksyllä 2019.