Ettei kukaan jäisi yksin

Näkökulma

Suomen UNICEFilla on jo 85 000 kuukausilahjoittajaa. Jokaisella on oma syynsä auttaa. Mikko Pengerkoski muistaa vielä ajan, kun Suomi oli sodassa.

– Ampuu, ampuu! huusi pieni lapsi hätääntyneenä.

Pommit ryskyivät sairaalan ulkopuolella. Oli vuosi 1942, ja Helsinki oli tulessa.

– Hiljaa, komensivat hoitajat.

Suomi kävi jatkosotaa Neuvostoliittoa vastaan. Puna-armeijan koneet olivat taas ilmestyneet taivaalle ja pudottivat pommeja, jotka tuhosivat, tappoivat ja iskivät lommoja kaupungin asukkaiden mieliin.

Kirurgisen sairaalan sängyllä Kasarminkadulla maannut lapsi oli Mikko Pengerkoski. Hän kertoo puhelimessa tarinaansa nyt 77 vuotta myöhemmin.

Lapsuuden
muistot

Vanhemmat olivat tuoneet hänet Nurmijärveltä lonkkavian vuoksi pääkaupunkiin hoitoon. Pengerkoski muistelee totelleensa hoitajien käskyä ja oli hiljaa.

 – Sairaalassa oli kireä tunnelma, sen muistan. Ja on sellainen tunne, että tunnistaisin hoitajat vieläkin, jos näkisin.

Jossain vaiheessa sairaalan lähelle osui.

 – Yks kaks tuli hirveän valoisaa. En muista mitään pamausta. Se oli vaan kova humaus, Pengerkoski kuvailee.

Pengerkoski pohtii, ettei hänelle jäänyt traumoja Helsingin pommituksista. Eihän häneen sattunut.

Mutta myöhemmin hänen sydäntään puristanut ajatella, jos joku ei saisi apua. Siksi hän on ollut UNICEFin tukija jo parikymmentä vuotta.

Ettei kukaan jäisi yksin.

Kun Suomi
sai apua

Pengerkosken lapsuuden Suomi oli köyhä, maatalouteen nojaava valtio.

Jatkosotaa oli edeltänyt talvisota, ja pulaa oli kaikesta. Ruokaa säännösteltiin ja sille keksittiin korvikkeita, jotka lähinnä täyttivät vatsan.

Joka kymmenes lapsi oli aliravittu. Pikkulasten yleisin kuolinsyy oli ripuli, ja tuberkuloosi tappoi ikää kysymättä.

Kuvassa lappilainen tyttö tervehtii poroa, joka toi UNICEFin paketin. © Suomen UNICEFin arkisto

Sotien päätyttyä Suomi oli ensimmäisiä maita, jotka saivat UNICEFilta apua. Muun muassa lääkkeitä, maitopulveria ja kenkiä. Vielä 1940-luvun lopulla Suomessa oli noin 20 000 lasta, jotka eivät päässeet kouluun, koska heillä ei ollut kenkiä.

Sittemmin Suomi on noussut maailman vauraimpien maiden joukkoon ja osat ovat kääntyneet.

Auttaminen tekee
onnellisemmaksi

Helsingin yliopiston professori Anne Birgitta Pessi sanoo suomalaisten olevan auttavaista kansaa. Luotamme vahvasti toisiimme, ja vankka solidaarinen historia näkyy esimerkiksi talkooperinteessä.

Pessi on tutkinut myötätunnon yhteyksiä terveyteen, luovuuteen ja turvallisuuden kokemiseen.

On paljon tutkimustietoa siitä, miten auttavaisemmat ihmiset voivat paremmin ja kokevat syvempää merkityksellisyyttä. Heillä on myös vahvemmat sosiaaliset sidokset, Pessi sanoo.

– Sekin on myötätuntoista, että olemme tutkitusti iloisia veronmaksajia. Olemme valmiita pistämään korsia kekoon, jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi yhteiskunnassa.

Kenties siinä piilee syy, miksi yhä useampi tukee UNICEFin kautta maailman lapsia. Haluamme vaikuttaa rakenteisiin ja tukea heikoimpia myös muualla.

Yhteiset talkoot
innostivat mukaan

Helsingin pommitukset kokeneesta Mikko Pengerkoskesta kasvoi tie- ja rakennusmestari. Elämä vei Ylivieskaan asumaan. Hän sai vaimonsa kanssa neljä lasta ja lapsenlapsiakin syntyi kuusi.

Parikymmentä vuotta sitten Ylivieskassa järjestettiin UNICEFin talkoot. Pengerkoski sai innostuksen ryhtyä UNICEFin kuukausilahjoittajaksi.

Muiden auttaminen tuntuu tärkeältä.

– Ei tarvitse muuta kuin uutisia seurata, niin tulee sellainen tunne, että tarvitsisi jotain tehdä, Pengerkoski perustelee.

Hänelle tulee mieleen kansallisrunoilija J.L. Runebergin sanat Vänrikki Stoolin tarinoissa:

– Olinhan siellä minäkin.

Tule mukaan UNICEFin tukijoukkoihin »

***

Juttu on alun perin julkaistu UNICEF-lehdessä 3/2019

Otsikkokuva: © Jenni Rättyä

Lue myös: 

Eija Wallenius

Kirjoittaja työskentelee tiedottajana Suomen UNICEFilla